Kummituksista

Kerro mulle jotain rauhoittavaa, joka aaveet karkoittaa.
Sano ettei ne saa mua ansoihinsa lankeamaan, epäjumaliin uskomaan.
Olavi Uusivirta -- Hautalaulu

Joo joo, Halloween/pyhäinpäivä/mikä ikinä kullekin meni jo, tiedostan asian. Mutta tarkoitushan ei ole puhua niistä kaikista elävistä tai vähemmän elävistä jo edesmenneistä tai rauhattomista ei-niin-lepäävistä sieluista, vaan niistä joita tulee kohdattua aina silloin tällöin, viimeisen kuukauden-kahden aikana turhankin liikaa.

Kaikki varmaankin tietävät sen tunteen, kun joku ennen tärkeä ihminen/asia johon liittyy muistoja menneisyydestä hyppää elämääsi edes sivuten. Se hämmennys, ne takaumat, se tunnevyöry mikä tuoreeltaanumpeutuneissa ruhjeissa ja jäljissä saavat aikaan jäätäviä reaktioita. Näitä tällaisia kohtaamisia minä kutsun haamuiksi, kummitteleviksi ajatuksiksi, kummituksiksi. Voin toki myös kohdata Ihmisen, jonka kanssa jaan enemmän tai vähemmän kuin mitä ehkä haluaisin.

Ehkä jo sanasta voi päätellä, että kyseessä ei ole mikään kaikkein positiivisin asia. Olisikin. Kyllä niitä varmasti on olemassa sellaisia kivojakin, mutta minulla niitä sattuu harvemmin varsinkin oman lukioni ympäristössä.

Sellainen kohtaaminen menneisyyden kanssa satuttaa, vaikka miten kuvittelisi päässeensä yli. Se voi yhdistyä paikan ja ihmisen, asian ja ihmisen, asian ja paikan, musiikin ja ihmisen/paikan kanssa.. Tässä taannoin onnistuin pilaamaan päiväni sellaisella kombinaatiolla. Kuljin kouluun ja kuuntelin sellaista tiettyä Biisiä. Fiilis alkoi olla jo ihan jees, ei siinä, Kappale ei aiheuttanut itsessään mitään hirveitä reaktioita, en kuollut siihen. Mutta sitten näin erään Ihmisen, jonka kanssa yhteinen historia ei vieläkään ole sinut nykyisyyden kanssa. Yhdessä Ihmiseen yhdistyvä Kappale sai askeleeni nopeutumaan ja pian löysinkin itseni istumasta aulan sohvalta miettimässä, miten hengitetään.

Sitten ne toisenlaiset haamut voivat olla myös sanoja. Tällaiset sanat ovat aiemmin käytyjä keskustelujen paloja, koko keskusteluita tai ihan yksinkertaisesti vain sanoja, joita ei tahtoisi tietyltä ihmiseltä kuulla uudestaan, tai jotka tuovat niin vahvat takaumat, ettei tiedä miten eläisi niiden kanssa. Juuri kun luulen, että mikään niistä ei enää haavoita tai tunnu pahalta, jostain pelmahtaa Kummitus sanojen kanssa, enkä enää tiedä, miten päin olisin.


Ei ne ole kummituksia jos ne kävelee vastaan
ne on vain haamuja
aavistuksia jostakin joka oli joskus oleva
Ei ne pure, kylmää vaan
ja saavat toivomaan kuolemaa
kun pakottavat kohtaamaan
menneen mahdin
tulevaisuudelle
ne määräävät tahdin
vaikka ne hautaisi rauhassa lepäämään
~Myrsis -13

Ne sellaiset keskustelut voivat olla todella kehittäviä, ja oikeasti hyviä. Mutta se, että alkaa uudelleen elää menneisyyttä nykyisyyden ärsykkeen takia ei ole mitenkään mukavaa. Tässä taannoin saamani kehu "et ole muuttunut yhtään, sun silmät näyttää yhtä kauniilta kuin silloin" tuottaa yhtäaikaa sekä mielihyvää mutta myös lievää kauhua. Tiedän, että me emme ole enää samanlaisia vaikka olemmekin taas väleissä, mutta en pääse yli siitä faktasta että olen aiheuttanut tahtomattani kyseiselle ihmiselle vaikeita aikoja. Niin ihana ihminen kuin hän onkin, ja miten paljon toivon hänelle tälläkin hetkellä hyvää, en vain voi olla kummituksen jälkeen ajattelematta, että mitäpä jos olisinkin sanonut kyllä yhteen kysymykseen.

Kummitukseni ovat useimmiten sillä tavalla hirveitä, että ne saavat jossittelemaan. Ne saavat minut tekemään asioita joita en todellakaan tahtoisi, joita en enää haluaisi ajatellakaan. Enkä todellakaan tiedä, miksi omien tekojeni häivähdykset meinaavat taannuttaa minut raiteille, joilta pois päästäkseni nähnyt järkyttävän määrän vaivaa ja ikäviä asioita menneen parin vuoden aikana.

En sano etteikö välillä ole hauska muistaa miten ihanaa hauskaa upeaa jotakin on ollut joidenkin tiettyjen ihmisten kanssa. Sen jälkeen tosin voi herätä katkeruus siitä, ettei enää ole aktiivisessa yhteydessä niihin ihmisiin, koska olemme etääntyneet toisistamme syistä x, y ja z. Sääli, että asiat kummittelevat vieläkin.

Jos vain voisin muuttaa, jos olisin tehnyt toisin.... Rakkaat kummitukseni, olette kuitenkin osa minua, ilman teitä en olisi nyt tämä ihminen, joka luulen ja toivon olevani. En silti vaihtaisi sekuntiakaan vaikka usein toivonkin jättäneeni jotakin tekemättä.

Luultavasti nimeän kummitukseni tässä vastaisuudessa, kuka tietää. Koettakaa tekin selvitä aaveidenne kanssa siihen asti!

♥llä
-Myrsis

Psst! Uudet lukijat, kiitokset ja tervetuloa. En olisi oikeasti uskonut että katsojakertoja tulisi noin paljon! Olette ihania♥ kiitän teitä miljoonasti!

Tunteista, osa yksi: niistä jotka ovat vähemmän hyviä

Jos pidän tarpeeksi kovaa kiinni

irtoavatko sormeni käsistäni

yksi kerrallaan?

Ja mätänevätkö raajani

piiskaavan myrskyn alla

kärpästen ruokaillessa,

koska olen vain hajottajien ruokaa

elämäntarkoituksen oikku.

-Myrsis , -13

On olemassa kivoja ja ihania tunteita. Tiedättehän, niin kuin ilo, rakkaus, yhteenkuuluvuus… listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tällä hetkellä minulla on menossa kausi, jolla on vähän vaikeampi olla täydellisen iloinen. Luulen, että se johtuu syksystä.

Sää on harmaatakin harmaampi, vesisade riepottelee varmaan kohta koko maailmaa ja vie kesäiset värit mennessään.  Minusta tuntuu siltä, että näillä kiirekausilla [ja vähillä yöunilla] heijastelen tavallistakin enemmän säätilamuutokseen. Koetan pukeutua värikkäästi, käyttää kirkkautta lisäävää kosmetiikkaa, piristää itseäni erilaisilla kivoilla asioilla. Tällä haavaa tuntuu huolestuttavasti siltä, että se ei auta.

(Edes kahvi ei auta. Oikeasti. Sen avulla pääsen nykyään ylös sängystä, mutta se ei tuo piristystä enää samalla tavalla. Surullista:< Koska siitä ei pääse edes eroon, kiitos vain vieroitusoireet, mutta pitäisi juoda älyttömiä määriä että teho olisi sama.  Ehkä pitäisi sittenkin paastota sen suhteen…? Muttakun minä pidän siitä niin paljon ;_;)

Negatiiviset tunteet tarttuvat iholle. Ne tekevät kovin ikäviä asioita pään sisällä. Minunkin pääni. Minä olen surullinen, pettynyt, vihaan maailmaa, koen ikävää, en tunne kuuluvani oikein minnekään… Koen suurta sekavuutta juuri nyt. Tunteet ovat kivoja, mutta huomaan antautuneeni suoritusvaiheeseen, joka minulle tulee aina joskus. En välttämättä huomaa tulleeni kouluun, tai kotiin tullessa en muista heti, miten sinne olen päätynyt tai mitä ruokaa päivällä vaikka on koulussa ollut. Tämä hämmennys on rasittavaa. Sekin on tunne, tosin kummallinen sellainen.

Negatiiviset tunteet ovat osa elämää. Kyllä minä niitä kestän. Kuka tahansa kestää. Valitettavasti jossakin vaiheessa tulee aina raja vastaan.  Ei, en ole tekemässä mitään harkitsematonta, älkää huoliko. Lähinnä vain sitä tarkoitin, että olen kyllästynyt tähän harmauteen.  Mitäpä vuorovaikutun niin helposti ympäristön kanssa. 

Minä vain tahtoisin piristyä hieman, koska minä ahdistun tästä tunteellisesta tunteettomuudesta. Lisäksi tuntuu siltä, että kaikki energiani harmaudessa on kadonnut jonnekin.

Minulla menee muuten hyvin, tunnen vain liikaa tällaista mitättömyyttä ja hämmennystä. Maailma, älä hämmennä minua enempää:< Olisiko teillä ideoita piristymiseen/lisäenergisyyteen/väsymyksen poistamiseen/ johonkin?:> Heitelkää ehdotuksia! Kommenttiboksi on avoin teidän käyttöönne, odottelen c:

Hyvää syksyn jatkoa teillekin. Pyrin palaamaan tänne pian. Pitäkää kivaa ja huolta itsestänne. Minäkin yritän kovasti;>

♥:llä

-Myrsis

//tästä ei nyt tullut ihan sitä mitä aluksi tarkoitin, mutta....;>  onhan tässä loppuelämä aikaa jakaa ajatuksiani tänne, eli ei tässä sen kummempaa.

Minu(ude)sta

Hyvänen aika, kello on pyörinyt eteenpäin niin lujaa tahtia, että huomenna alkaa lukion toinen luokka.  Anteeksi mitä? Milloin tämä ehti tapahtua? Missä vaiheessa se minä täytin sen salakavalan turhakeiän, 17? Miten se kesäloma vain hävisi jonnekin?

Mennyt kesä, mennyt vuosi, kaksi, viisi vuotta… ja joka ikinen vuosi esitän itselleni saman kysymyksen. Mitä minä olen, jollen kykene edes ymmärtämään ajan kulumista? Miten voin elää jossakin puolimaailmassa, tietoisuuden ja olemattomuuden rajamailla niin, että mikään ei aina tunnu yhtikäs missään? Näihin kysymyksiin en vieläkään ole löytänyt/saanut/osannut hankkia vastauksia. Pyöristeltynä, tahtoisin tietää kuka mitä missä minä olen.

Voisin toki vähän avata jotakin itsestäni tämän nickin takaa. Eli tässä postauksessa jotakin Myrsiksestä, tästä pienestä pikkuotuksesta joka yrittää ymmärtää itseään.

Koen olevani tunneihminen. Olen hyvin empaattinen, enkä yleensä vaadi paljoa. Jos puhutaan totta, en uskalla enää odottaa keneltäkään mitään. Vaikka luotan ihmisiin, pelkään. Minä pelkään itse asiassa nykyään paljon, että saan vielä näpeilleni kaikilta tai ihan mistä tahansa. Pelkään sitä, että jään vielä oikeasti yksin pimeään, josta ei pääse pois. Pelkään hiljaista kotia, maailman pahuutta, koen ahdistusta asioista joita en saa tehtyä ahdistuksen ja osittaisen ajanpuutteen sekä pelon yhdistelmän takia. Tahdon silti tehdä muut ihmiset iloisiksi ja onnellisiksi, vaikka sitten omalla kustannuksellani. Siten edes joku nauttii varmasti. Tiedän sen olevan typerää, mutta se on tapani suojautua.
Miellyttäminen on myös iso osa persoonaani, mutta kenties pahin asia minussa on pyyteettömyys. En vaadi oikeastaan mitään, vaikka siltä ehkä vaikutankin. Tarjoan palasta sydämestäni kaikille, olen avoin ainakin ulkoisesti, yritän niin lujaa tyydyttää muiden tarpeet, että usein unohdan itseni.

En tahdo pakottaa ketään pysymään vierelläni. Tiedän nimittäin miten pahalta sellainen tuntuu. Olen valmis kääntymään pois ja päästämään irti, jos niin tahdotaan. Mutta se tekee niin kipeää, etten tekisi sitä mielelläni. Särjettyjä palasia on ikävä liimailla kokoon, enkä minä tahtoisi enää yrittää pysyä kasassa. Se on haastavaa jo muutenkin.

Haastavaa on myös tarve tehdä paljon ja kaikkea vielä senkin lisäksi, että yritän saada kaikki tyytyväisiksi. Olen mukana kaikessa mahdollisessa, jos vain on yhtään vapaa-aikaa jäljellä sitä uutta ihastuttavaa proggista varten. Minulta tulee performanssi-ideoita, ja muitakin ajatuksia, enemmän kuin muille voi jakaa. En tiedä laisinkaan miksi teen näin paljon (liikaa) juttuja. Sellaisia me Myrsikset vain olemme.

Ai, että minustako tuntuu yhtään miltään? Ei, pois se minusta. Tälläkin hetkellä yritän vain löytää itseäni jostakin täältä yleiseltä seinältä, jonne minut jätettiin, mutta josta minut kenties huomataan kun minulta tarvitaan palveluksia. Ei täällä hirveästi muita näy. Ehkä mahdolliset muutkin ovat vain samankaltaisia, seinäruusuja, vaikka räikeä ja esilläoleva persoona olenkin, mutta siitä toisella kertaa. Olen menossa etsimään taas itseyttäni. Minuudestani kuullaan kenties vielä.

Pitäkää kiinni ja huolta itsestänne. Se voi muuten vaikka karata;>

♥llä

-Myrsis

Luottamuksesta

Otan vastaan luodin jolla suhunkin jo osuttiin, revittiin viilloille ja siipirikoksi tehtiin

Minusta on viimeaikoina tuntunut oikeasti tosi pahalta, kun olen seurannut vierestä ihmissuhdesotkuja, joita tälle keväälle on siunaantunut tavattoman paljon. Juuri kun ehdimme olla toiveikkaita että voi hengittää, viimeinen kolmeviikkoinen koulussa alkoi yllättävissä merkeissä. Tuntuu hiukkasen ikävältä ajatella, ettei se ollutkaan tässä.

Samassa tiimellyksessä sain kuulla olevani laskelmoiva ja kylmä ihminen, johon ei kuulemma voi luottaa. Myönnän tehneeni virheen, jonka tosin kuka tahansa muu olisi saanut anteeksi. Myönnän rikkoneeni lupauksen ja pyysin vilpittömästi anteeksi, vaikka vastaanotto olikin todella kova ja jähmeä. Kun sain kasvoilleni kovia sanoja, voin myöntää nyt ääneen murtuneeni täysin. Itkusta ei vain voinut tulla loppua. Ilmeisesti minulle ei ole annettu anteeksi vieläkään täysin, mikä minusta on harmillista.

Mä rakastan sua aivan liikaa, vaikka herätät mussa vihaa

kun sä käännyt ja sanot, ettet enää luota kun en osaa olla ja pitää päätä kiinni

kun teen väärin muka monetta kertaa,

Luottamus on tärkeää ja merkitsee minulle paljon. Minusta on inhottavaa rikkoa sitä. Välillä niin vain käy, kun lakkaan kykenemästä tekemään asioita joko ajan tai jaksamisen puutteen vuoksi. Surullista sinänsä, olen mielestäni kunniallisuuteen ja rehellisyyteen pyrkiytyvä ihminen. Jos ja kun aina joskus joudun peruuttamaan jotakin, tuntuu siltä, että olen pettänyt kaikki. Yleensä silloin en ole oikeasti tehnyt mitään väärin. Perfektionistinen puoli itsessäni vain tahtoo teurastaa puolet mielenterveydestäni siinä vaiheessa, varsinkin jos tulen torjutuksi yrittäessäni korjata virheitä.

Huudat mulle vaikket tajuu itsekään merkitystä sanojen, jotka kaadat mun päälle kun astuin ”ohi” ammuksen jonka itse laukaisit.

En sano olevani parempi kuin muut. Olen ihan yhtä ihminen tämän(kin) asian suhteen kuin tavalliset kanssaeläjät. Minun luottamukseni on pirstaloitu usein kasaan, revitty yhä uudestaan sirpaleiksi, minut on petetty muutamaan otteeseen ja muuta mukavaa. Siitä huolimatta olen jollakin ilveellä aina yrittänyt kasata sen takaisin. Nykyään se ei ole läheskään niin varauksetonta kuin vielä vaikkapa vuosi sitten.

Laitan naamaan naamion ja jatkan matkaa hymyillen vaikka tiedän että paha olo jatkaa yhä lymyillen

minun sisälläni on enää kuumaa tuhkaa.

Minusta luottamus on silta pitkän rotkon yli. Sen saa helposti tuhottua, mutta uudelleenrakentaminen on mahdollista. Se vain on astetta vaikeampaa, ei mahdotonta.

Seuraavalla kerralla matkalaukkuelämästä, kaukaisuuksista tai jostakin ihan muusta. Anteeksi taas aivan liian pitkä kirjoittamattomuus, minä yritän kyllä ihan totta. Runo on omasta kynästäni ja purin siien hieman ahdistusta ja ketutusta mitä tilanne aiheutti. Mutta yritän kovasti saada tekstiä aikaan. Älkää silti luottako liikaa;> suurimmat anteeksipyyntöni että jouduitte odottelemaan.

♥:llä

-Myrsis 

Haavoista ja niiden parantelusta

Me kaikki ihmiset olemme haavoittuvaisia, vaikka usein kuvittelemme, ettei mikään kosketa. Usein tuntuu siltä, että kaikki paha tapahtuu kaukana kaikesta eikä ainakaan kuulu meille. Mutta jos yrittää elää elämäänsä niin kuin tahtoo (tai sitten niin kuin joku muu tahtoo) tulee väistämättä törmäämään tilanteisiin, joissa kaikki ei mene niin kuin olisi odottanut. Silloin se jokin elämänvirran tapainen tulee ja jättää meihin jälkensä. Ikävistä tilanteista jää haavoja, jotka eivät välttämättä parane koskaan.

Aina nämä haavat eivät jää edes isoista asioista. Aina joskus niitä aiheuttaa tahtomattaan itselleen tai muille. Toisinaan sanoo jotakin pahasti, tai tekee tietämättään väärin toista kohtaan. Aluksi itsestä pieneltä tuntunut ruhje saattaa kasvaa ja tulehtua ja jättää kovin kivuliaan arven mennessään toiseen tai itseen.

Itse voin sanoa, etten ole mikään puhtoisin ihminen. Minulla on menneinä vuosina ollut hyvinkin vaikeita ajanjaksoja, mutta tähän mennessä olen selvinnyt niistä yhtenä kappaleena. Ala-asteaikainen koulukiusaaminen, yksinäisyys, siitä johtuva itseinho ja edellä mainitun purkutavat kriittisyytenä ja täydellisyyshakuisuutena eivät ole olleet helppoja, mutta tässä sitä vielä ollaan.

Haavoja olen saanut parannella hyvän tovin kutakin, mikä on valitettava fakta. Kipeimmät eivät ole lakanneet vihlomasta vieläkään. Uusin ja ehkä pahin taitaa olla viime toukokuulta, jolloin jouduin ehkä ensimmäistä kertaa olemaan itsekäs ja särkemään erään ihmisen sydämen vain oman henkisen terveyteni tähden. Miellyttäjäluonteeni takia se tuntuu vieläkin pahalta, mutta tiedän, että jollen olisi tehnyt niin, olisin ollut onneton pidemmän aikaa. Tahtoisin pyytää anteeksi aiheuttamaani tuskaa ja kärsimystä, mutta en usko, että pyyntöä otettaisiin vastaan.  Olen kuitenkin melkein ja likipitäen sinut asian kanssa, ja tiedän mitä tein. Ehkä jonakin päivänä minullekin annetaan anteeksi.

Parantelussa apuna minulla on ollut joukko ihmisiä. Olen oppinut jälleen arvostamaan itseäni ja saanut myötätuntoa kun sitä olen tarvinnut. He ovat tukeneet minua vaikeina hetkinä ja olleet siellä, kun olen ollut huipulla. Olen näille ihmisille paljosta velkaa. He tietävät että puhun heistä. Tiedän myös, että kaikilla on tällaisia ihmisiä, jossakin. Ainakin yksi tällainen ihminen, joka tulee ja tuuppii mäissä ylöspäin ja pitää kiinni huipulla. Tahdon olla monelle ihmiselle tällainen tukipylväs, jos vain mahdollista. Toivon voivani umpeuttaa ruhjeet ja parantaa arvet, mutta en tiedä, riittääkö se.

Ehkä olen jatkanut elämääni hieman pirstotumpana kuin ennen, ehkä hieman rujommilla piirteillä, ehkä silti hieman enemmän minuna kuin aikaisemmin. En voi sanoa, etteivätkö tapahtumat olisi jättäneet suuria jälkiä, tai että kaikki merkit olisivat parantuneet kokonaan, mutta olen oppinut elämään asioiden kanssa. Oikeastaan, en usko että tapahtumasarja, jonka olen kokenut, on ollut minulle läpipaha. Voisin väittää, että nämä kokemukset ovat tehneet minusta minut.

Joku viisas sanoi joskus, että se mikä ei tapa, vahvistaa.  Pidemmällä tähtäimellä olen asian kanssa melko lailla samaa mieltä.

♥:llä

~Myrsis~