Otan vastaan luodin jolla
suhunkin jo osuttiin, revittiin viilloille ja siipirikoksi tehtiin
Minusta on viimeaikoina tuntunut
oikeasti tosi pahalta, kun olen seurannut vierestä ihmissuhdesotkuja, joita
tälle keväälle on siunaantunut tavattoman paljon. Juuri kun ehdimme olla
toiveikkaita että voi hengittää, viimeinen kolmeviikkoinen koulussa alkoi
yllättävissä merkeissä. Tuntuu hiukkasen ikävältä ajatella, ettei se ollutkaan
tässä.
Samassa tiimellyksessä sain
kuulla olevani laskelmoiva ja kylmä ihminen, johon ei kuulemma voi luottaa.
Myönnän tehneeni virheen, jonka tosin kuka tahansa muu olisi saanut anteeksi.
Myönnän rikkoneeni lupauksen ja pyysin vilpittömästi anteeksi, vaikka
vastaanotto olikin todella kova ja jähmeä. Kun sain kasvoilleni kovia sanoja, voin
myöntää nyt ääneen murtuneeni täysin. Itkusta ei vain voinut tulla loppua.
Ilmeisesti minulle ei ole annettu anteeksi vieläkään täysin, mikä minusta on
harmillista.
Mä
rakastan sua aivan liikaa, vaikka herätät mussa vihaa
kun sä
käännyt ja sanot, ettet enää luota kun en osaa olla ja pitää päätä kiinni
kun teen väärin
muka monetta kertaa,
Luottamus on tärkeää ja merkitsee
minulle paljon. Minusta on inhottavaa rikkoa sitä. Välillä niin vain käy, kun
lakkaan kykenemästä tekemään asioita joko ajan tai jaksamisen puutteen vuoksi.
Surullista sinänsä, olen mielestäni kunniallisuuteen ja rehellisyyteen
pyrkiytyvä ihminen. Jos ja kun aina joskus joudun peruuttamaan jotakin, tuntuu
siltä, että olen pettänyt kaikki. Yleensä silloin en ole oikeasti tehnyt mitään
väärin. Perfektionistinen puoli itsessäni vain tahtoo teurastaa puolet
mielenterveydestäni siinä vaiheessa, varsinkin jos tulen torjutuksi
yrittäessäni korjata virheitä.
Huudat mulle
vaikket tajuu itsekään merkitystä sanojen, jotka kaadat mun päälle kun astuin ”ohi”
ammuksen jonka itse laukaisit.
En sano olevani parempi kuin
muut. Olen ihan yhtä ihminen tämän(kin) asian suhteen kuin tavalliset
kanssaeläjät. Minun luottamukseni on pirstaloitu usein kasaan, revitty yhä
uudestaan sirpaleiksi, minut on petetty muutamaan otteeseen ja muuta mukavaa.
Siitä huolimatta olen jollakin ilveellä aina yrittänyt kasata sen takaisin.
Nykyään se ei ole läheskään niin varauksetonta kuin vielä vaikkapa vuosi
sitten.
Laitan
naamaan naamion ja jatkan matkaa hymyillen vaikka tiedän että paha olo jatkaa
yhä lymyillen
minun
sisälläni on enää kuumaa tuhkaa.
Minusta luottamus on silta pitkän
rotkon yli. Sen saa helposti tuhottua, mutta uudelleenrakentaminen on
mahdollista. Se vain on astetta vaikeampaa, ei mahdotonta.
Seuraavalla kerralla
matkalaukkuelämästä, kaukaisuuksista tai jostakin ihan muusta. Anteeksi taas
aivan liian pitkä kirjoittamattomuus, minä yritän kyllä ihan totta. Runo on
omasta kynästäni ja purin siien hieman ahdistusta ja ketutusta mitä tilanne
aiheutti. Mutta yritän kovasti saada tekstiä aikaan. Älkää silti luottako
liikaa;> suurimmat anteeksipyyntöni että jouduitte odottelemaan.
♥:llä
-Myrsis
